miksi palasit uniini
niin monen unettoman yön jälkeen
15. toukokuuta 2016
14. helmikuuta 2015
Punainen verkko - runoelma (2009)
Prologi
minä menin asumaan metsän keskelle
en uskaltanut asua siellä yksin,
joten otin mukaani
vanhempieni tuhkat
olin tuolloin 12-vuotias
katselin nauravia villiomenia
niin minä opin tuntemaan numerot
loihdin illallisen jyvistä ja
kivistä
nokin niitä kuin lintu
ja visersin kiitoksen
kun noita tuli minä nauroin
ja se poksahti kuin ilmapallo
tuhoutui kuin savusieni
pienet itiöt tanssivat
keväisessä ilmassa
ja minun oli kevyt olla
huomasin pystyväni
voittamaan hirviöt,
jotka minun tulisi karkottaa
ja niin sain eräänä päivänä
lahjan uskostani
vanhempieni tuhkasta nousi
päivänkakkara
sen viattomuus liikutti minua
enkä pystynyt edes itkemään
hymyilin vain surullista hymyä
ja tiesin että minun oli kasvettava
mutta olinko hypännyt liian ison
hypyn
ja koskettanut hiekkaan piirrettyä
viivaa
olinko hävinnyt metsään jo
ensimmäisellä hypyllä
niin olivat
keijujen siivet suorat
ja varisten
varpaat kippurat
niin minä uskoin äitini sanoneen
liekutellessaan minua kehdossa,
kun vielä tunsin naavan
lämpöisen kosketuksen
kuulaalla ihollani
mutta nyt olin yksin
ja keijujen siivet ryppyiset
ja odotin metsän keskellä
siroja haltioita
Ensimmäinen osa
miltä elämä tuntuikaan
koulurakennuksen vangitsevien
silmien alla, ilman lohduttavia
haltioita,
kiviä ja jyviä, lempeää piikkien
kahahtelua?
se muistutti purevaa kiveä jalan
alla,
liian isoja tumppuja kädessä
tai karttakeppiä sormilla
mutta minä vain hymyilin,
jotten olisi itkenyt
niin kannoin itsekin naamiota,
kuten mestarit, palavat silmät,
käärmeiset suut ja suljetut silmät
mutta tiesin että naamioni
halkeili,
siksi turvauduin Toriin,
jotta saisin edes hetken tuntea
onnea
mutta onni oli lopulta
niin täynnä vihaa kuin
karviaismarjapensas piikkejä
kuinka hassua olikaan,
kun mieleni kipunoi kuin tulukset,
silti olin pakahtua nautintoon
olin niin täynnä itseäni, että
tunsin räjähtäväni
kuin tähti
niitä sirpaleita sain etsiä kauan,
enkä huomannut, että olin vain
pienistä pienin,
kuin hiukkanen
minulla oli kokoiseni paikka
puun ja kiven välissä
enkä minä kaivannut mitään
niin kauan kuin lehtien
suhina ja haltioiden laulava
supina rauhoittivat korviani
ja vatsani oli täynnä kiviä ja
jyviä
eikä minun tarvinnut muistella
menneitä, koska hiukkasen aika ei
ole
suora kuin viiva, vaan pyöreä
kuin vauvan suppuinen suu
niin oli taas kaikki parhain päin
eikä metsän taika pettänyt
pienimpiään
niin oli metsä paras hoivaajista,
joka tarjosi suojaa ja ravintoa
sen harteita kaunisti iäisyys
ja se rauhoitti suljettuja sydämiä
ennen kuin saavuin metsään
kävelin muurahaisen polkua
niin pieneksi itseni tunsin
mestareiden voimakkaiden
sanojen kaiussa
sanat, jotka kiirivät kolkoissa
marmorikäytävissä
häiritsevinä kuin variksen raakunta
olisin halunnut sulkea korvani
tuolta epävireiseltä melulta,
mutta tunnollisesti kuuntelin,
joka sanan ja yritin
painaa mieleeni
kaikki koukeroisen detaljit, jotka
eivät
auttaneet minua edes sen vertaa
kuin tulitikun liekki pimeässä
sokeina kuljimme kolkoilla
käytävillä
päähän laittamiemme
maskien alla
mestarit halusivat, että
omaksuisimme
saman sokeuden kuin he
ja huomasin, se oli itseäni vastaan
irti maasta, joka halusi
kaikkensa meille antaa
irti haltioiden kauniista laulusta,
kivistä ja jyvistä
irti siilien iloisista silmistä
pienin niveljalkainenkin sen
huomaisi
että kaikki kauniit sanat
olivat tyhjää täynnä
eikä millään ollut arvoa
joten minun oli lähdettävä
ja annettava kukkien kasvaa
hiekan kiiltää ja jyvien ravita
ja täyttää nyytti kaikella
tarpeellisella
silti kaikki oli raskasta
matkaa tehdessäni kuu oli kadonnut,
enkä löytänyt oikeaa suuntaa
mutta joskus olin näkevinäni
myrskyn liehuvan silmän
ja metsän muuttavan itsensä
ankaraksi
kuin muinaiset jumalat,
jotka niittävät tummaa satoa
ja raiskaavat kauneimmatkin lyhteet
että jää vain mustia aukkoja
joihin pieninkin hiukkanen putoaa
mutta kaikki tuo taisi olla vain
pahaa unta
ja mestareiden sanojen kaikua
päässäni, joka oli ymmällään
ristiriidoista,
joita kasvoi kuin suolaheinää
hapahkossa maassa
silti jatkoin matkaani
ja puristin nyyttiäni vasten
kehoani,
koska en voinut palata palavien
silmien, käärmeisten
suiden ja palavien silmien piiriin
olin etsimässä omaa suloista
metsäpolkuani,
joka vielä vieraana piileksi,
silti tunsin sen arkailevan
läsnäolon
Toinen osa
jäikö minulta mitään huomaamatta
kello raksutti kovaan ääneen
häiritsi ajattelua
nostin kysymyksen huulilleni
en saanut vastausta
olisi pitänyt huutaa
mutta uskalsin vain kuiskata
ja kaikki tuntui siltä kuin olisi
katsonut särkynyttä lasia
mestareiden sanat eivät tuntuneet
oikeutetuilta
ja siksi taitoin matkan varpaisillani
niin hiljaa etteivät edes jumalat
kuulleet
poistuin seinien läpi
ovien kautta kulkeminen olisi ollut
liian meluisaa
mietin miten kaikki tämä luistikaan
käsistäni
miten olisinkaan pystynyt
rakentamaan pyhän
kaiken tämän tuhkan keskelle
kaikkien vihan hedelmien keskellä,
joita kasvoi saastuneessa
soramaassa
miten pystyisinkään suojelemaan
viatonta kukkaa rikkaruohoilta,
joita koulurakennuksen ympärillä
kasvoi
pelkäsin tulivuoren purkauksia
kukkani oli hento ja pieni
kuin kastehelmi hiiren viiksessä
olin huolissani, että se
hukkuisi polttavan laavan alle
ja kuolisi rikin katkuun
minun hento kukkani,
joka oli ystäväni ja sisareni,
jota vaalin ja hoidin kalleimpani
lailla
kuitenkin pelkäsin alati
menettäväni sen
odotin kauhulla tulevaa
mutta laavavyöry hidastui
ja myrkkykaasut vähenivät kun
sain repäistyä itseni irti
saastuneesta maasta ja katsottua
toisaalle, silloin
mieleeni nousi Kertun lausuma
säkeistö:
joskaan kaikki
ei vielä ollut mennyttä
pikkulintujen
laulu jäi
ritareilta
huomaamatta
se oli ehkä
surullisinta
ja samalla
suurin virhe
harmaa kyyhkynen
kuoli
punaiseen
verkkoon
samalla myös
viattomuus
enkä ymmärtänyt säkeistöä, enkä
osaani
Kolmas osa
kuinka haaveilinkaan siivekkäästä,
joka kiidättäisi minut pois,
mutta sen sijaan
otin liinan ja tein siitä nyytin
omenia, enemmän omenia
jotta jaksaisin kävellä
vierasta polkua
polku oli vain kapea ja pehmeä
uoma,
joka ei ollut kovin viettelevä,
mutta minua se kutsui
lempeällä ja hiljaisella äänellä
niin lempeää ja hiljaista ääntä en
ollut
koskaan kuullut ja se sai
minut jatkamaan taivalta
kun aurinko laski muuttui ääni
korvissani
lempeästä ja hiljaisesta liian
käheäksi
ja viekoittelevaksi
nyt mietin kuinka
aika on hullunkurinen juttu
metsän kivet, jotka pelottivat
pimeässä
olivat päivällä ystäviä
ja nyt minun on niitä ikävä
polulla oli kiiltäviä hiekanmuruja
minä noukin niitä taskuuni
ja mietin Kerttua,
jonka huulet maistuivat
metsämansikalle
mietin, olisiko hän vielä elossa
ja minun tuli raskas olla
kuinka saatoin hylätä kaiken
12-vuotiaana
silloin ahdistus paheni
tuhka, jätin tuhkan
miten saatoin lukea niin väärin
ennusteet
eihän päivänkakkara ollut merkki
lähteä
vaan ehkä merkki jäädä
minun oli niin hyvä olla pimeässä
metsässä
miksi minun pitäisi lähteä sieltä
kaikki ne kivet, sammaleet, linnut
ja omenat
olivat ystäviäni
enhän edes tiennyt menneestä
silloin tyttömäinen nauruni kuoli
ja selkäni kyyristyi kuin vanhalla
naisella
enkä voinut olla ajattelematta
miten puinen koulurakennus
lasisilmineen
katsoi minua halveksien
kuinka ystävät aukaisivat käärmeiset
suunsa
ja minun piti sulkea korvani
tuskalta
mutta heidän kekälesilmänsä paloivat
kuin myrkky ne valtasivat minut
enkä voinut saada niitä pois
mielestäni
silti en unohda Kerttua, siroa
pellavapäätä, risaa essua
kuinka villikukat kasvoivat korvan
takana
kun keinuvin askelin tanssimme
koulutietä
sakset leikkasivat ystävyyttä
ja minun oli vaikea hengittää
yksinäisyys painoi liikaa
kunnes opin nauttimaan
sen harmonisesta viileydestä
ja kun vielä menetin vanhemmat
roihahti sydämeni
ja palo kuristi niin että olin
tukehtua
silloin minut pelastivat vihreät
puut
ja keltaisen valon laineet
lehvistössä,
jossa haltioiden laulu tyynnytti
myrskyisen mieleni
Neljäs osa
mestareiden sanat kaikuivat
tyhjyyttä, kuinka kukaan
voi opettaa ilman
valkoista kukkaa kämmenellä
sanoissa kaikui jää
ja tuli nuoli niitä
minä vain en ymmärtänyt
lasisilmiä
käärmeensuita
palavia
silmiä
ja minä huomasin, minulla ei ollut
sijaa tulen ja jään piirissä
mutta mestarit vain istuttivat
minut penkille ja
opettivat: kärsi, kärsi,
loistavamman
tulevaisuuden saat
se oppi oli turhaa
en tehnyt sillä tiedolla mitään
minäkin halusin opettaa heitä
he eivät vain nähneet naamion takaa
totuutta, vaikka
kuinka huusin heille:
koulun
lasisilmät
käärmeiset
suut
suljetut
korvat
palavat
silmät
puhuin myös muinaisilla kielillä
koska tiesin heidän arvostavan sitä
silti olivat sanani tomua
heidän jalkojensa alla
niin jääräpäisiä olivat he
jotka luulivat tietävänsä kaiken
minä huomasin
minun oli paettava
pelastettava itseni
koska siivekästä ei tullut,
joka olisi vienyt minut pois
eikä unohdus saapunut
ja niin mestarit
räkättivät kuin noidat
ja he paukkuivat
kuin kuumat maissinjyvät
minä ajattelin merta,
joka vaahtopäillään
puhdistaa kaiken lian
ja niin minä vaivuin uneen
uni oli hyvä
ja herätessäni olin metsässä
ja näin
keltaisen valon laineet lehvistössä
mutta nyt tiesin, että
valkoinen kukka oli minua varten
enkä saisi sitä unohtaa
se oli minun
ei kukaan, eivät mestaritkaan
voineet sitä muuttaa
sillä se oli piirretty
puiden kaarnaan,
kukkien terälehtiin,
tähtien kiertorataan
enkä minä voinut solmia
Kertun silkkinauhoja uudelleen
mieleni mukaan,
en mestareiden mielen mukaan
en kenenkään mielen mukaan
minun oli suojeltava valkoista
kukkaa
ja se oli minun vastuullani
ja minä tiesin, minun oli
unohdettava mestareiden opit ja
kohotettava
katseeni vihreänä humisevaan
lehvistöön
niin alkaisi uusi vuodenaika,
joka olisi pehmeä kuin äidin vatsa
ja kova mutta lempeä kuin isän käsi
Viides osa
kuinka 12-vuotias voisi uskoa
kohtaloon
tuulet ovat vielä tuntemattomia
iho sileä kuin veden hioma kivi
ja kaikki maistuu mansikalle
jos ei muulle niin pilaantuneelle
usko pelastukseen ei tuntunut
oikealta
Jumala oli kostonjumala kuin
Tor salamoineen
ja se tuntui lohduttavalta
jollain oli kipunoita sormissaan
nukahdin väsyneenä sammaleelle
uniani häiritsivät pienet
räkättävät itiöt
noidan muotoiset
ja minä huohotin raskaasti pelosta
eilinen on mennyttä ja Kertunkin hylkäsit
sanoivat itiöt
ja ihoani kihelmöi
kuinka pieni voikaan ihminen olla
ja taivas avara
ja musta kuun loisteessa
mustempi kuin palavat silmät
minkä syytä ei voi käsittää
kuinka ihmiset kohottavat itsensä
ja tallaavat allensa torakan
kuinka syöpäläinen tunnistaa
itsensä
kuinka saa kohotetuksi itsensä
kuinka saisi ihmishirviöt käsittämään
jumala on pienimmässäkin
ja Tor ei tunne armoa
ja minä tunsin kuinka Tor
täytti minut
pystyin sulkemaan katseeni
palavilta silmiltä
toivoin voivani vielä joskus
kirjoittaa:
ja niin minä
nousin ilman tukea
tuhka oli vielä
lämmintä
eikä muiden
rautanaamiot häirinneet
minua enää
hengityskin oli
tasaista
hallitsin vihani
nousin tuhkasta
ja tunsin
syntyneeni uudestaan
kaikki ne
riehuvat tulisalamat olivat kostoni
ja nyt sydämeni
on kevyt
muistan vain
liekkien hyväilyn
ja luulen että
teidänkin on nyt hyvä olla
metsän haltiat antoivat
unohduksen pikarin
laskeutua huulilleni
ja minun oli hyvä, lämmin olla
ja tiesin että torakka on sitkeä
elämässään
Kuudes osa
silloin kun aurinko pilkotti pilvien
välistä
Kerttu, taskussansa sakset ja
lankaa
hyppi polkua iloisena
ja minä katsoin lumoutuneena
siroa tyttöä, joka tiesi poluista
villikukkia poimittiin
ja naurettiin
Kerttu otti taskustansa langan
ja sitoi seppeleen
katkaisi langan saksilla
ja me nauroimme
niin kuin ei koskaan ennen
niin kruunasimme itsemme
ja nauru soi kuin
sadepisarat ikkunassa
Kerttu punoi lankaa
ja minun tuli paha olla
niin aavistin salaisuuden,
jota en ymmärtäisi
ei aikaakaan kun huomasin, Kerttu
oli poissa
ja sadepisarat nauroivat ikkunassa
Kerttu, villikukat ja polku olivat
yhtä
ja minun osani oli kantaa nyyttiä
mystiset numerot hymyilivät,
eikä minulla ollut rohkeutta
nostaa päätäni
kohdata tuota kaikkea
en voinut olla huomaamatta, kuinka
pikku noidat kikattivat ja käkättivät
suut mettä täynnä
pahuus ei heidän silmistään
loistanut,
vaan tietämättömyys
mutta mesi oli heille viisauden lähde
vaikka sillä viisaudella ei tehnyt
mitään,
vain muinaiset kielet heräsivät
henkiin
ja heidän suunsa liikkuivat outojen
sanojen tahdissa
enkä minä voinut muuta kuin painaa
pääni
raskaan muiston edessä
niin olin hauras
kuin syksytuulen riepottelema lehti
kuin hapertunut pitsi
olisin vain halunnut kiertyä
punaiseen verkkoon,
johon Kertun lausuman säkeistön
mukaan
harmaa kyyhkynen oli menehtynyt,
mutta minulle tuli tarve kerätä
risuja
niin minun oli pidettävä katseeni
maassa,
etten olisi sulanut kuin aurinkoon
jätetty voi
ja pikku noidat käkättivät:
et
ole Kertun arvoinen
olisin halunnut potkia sammaleella
ilkkuvia itiöitä, mutta en voinut
satuttaa
heiveröisiä ja pieniä eläjiä,
siksi jätin ne rauhaan
ja aloin hyräillä äidiltä oppimaani
laulua:
jos
sua metsässä pelottaa
viserrä silloin
kuin lintunen
niin kaikki
huolet häviää
ja taivaalle
katoaa
mutta laulusta ei ollut apua
taivas tuntui niin matalalta
ja niin jatkoin kulkuani kyyryssä
koska en voinut muutakaan
ja niin täyttyi sylini risuista,
joita tuuli oli riepotellut
ja ajanut pois synnyinsijoiltaan
niin kuin minutkin
tunsin maan kutsuvan
meitä yhteen
ja henki hyräili lohduttavaa
laulua ja koko metsä
yhtyi siihen, myös tuuli
tapaili soraäänellään nuotteja
tunsin kuinka hämmennykseni
tarttui risuihin,
eikä aikaakaan kun ne alkoivat
vapista kuin horkkatautiset,
enkä minäkään voinut
enää estellä värähtelyä sisälläni
niin kaaduimme varpujen ja
sammalten
päälle ja keinuimme
kuin naava tuulessa
ja maa ravisteli ja ravitsi meitä
kunnes saapui talvi
peitellen varvut ja sammaleet
ja me suljimme silmämme
tuulen jäisen hyvänyönsuukon
jälkeen
epätodellinen rauha valtasi metsän,
vain pakkanen paukutti rumpujaan
hymyssä suin, kun pikkuväki
nukkui ruususen unta
ja odotti kevään suudelmaa
Seitsemäs osa
kohtalon vihreät lehdet kahisivat
enkä minä osannut
nuoruudeltani lukea niitä
ihmisten polut olivat
langalla merkityt
solmut avautuivat kävellessä
mutta se vastuu
oli liian suuri lapselle
vain aika pudottaa
lehdet ja kypsyttää
hedelmät, jotka
kohtalo pyytää poimimaan
ja polut avautuvat
kulkijalle kuin
kukat auringon noustessa
enkä minä aavistanut tuolloin,
mikä tulisi olemaan minun osani
osasin vain kaivata Kerttua
ja harmaakyyhkyä, joka oli
takertunut verkkoon
niin olivat ajatukseni lyhyet ja
suorat,
olinhan lapsi vielä
koska en muuhun kyennyt
silti tiesin, etten olisi voinut
tehdä
muuta kuin minkä tein:
suljin ovet,
en voinut jäädä
katsomaan
harmaakyyhkyn
pyristelyä
verkossa
silmissäni
kirveli tuska
tunsin olevani
yksin surussani,
kuinka kukaan
voi sääliä viatonta,
joka kujertaa
aurinkoisella katolla
kilpaa
haarapääskyjen kanssa,
eikä anna hetken
rauhaa kujerrukseltaan
voi, kuinka
säälin itseäni surussani,
tunsin olevani
pienin
hiukkanen
maailmassa
niin arvoton,
etten voinut
kantaa tuota elämän
vettä silmissäni
en voinut itkeä
mennyttä enkä tulevaa
koska kaiken
halusin unohtaa,
jotta tulisin
ehjäksi kuin ruukku
mutta harmaan kyyhkyn kohtalo
oli tullut jäädäkseen,
enkä minä voinut sitä muuttaa
kunnes huomasin, että
vain se teki minut ehjäksi
kuin vasun johon kaikki värikkäät
makeat marjat voisi kerätä
ja voi kuinka iloiseksi tulinkaan
ja aloin huutaa haltioita,
kunnes huomasin,
että haltiat kuulisivat vain
ajatukseni
ja niin hiljennyin
ja onni kupli minussa
kuin pore limonadissa
ja voi kuinka omituiselta kaikki
tuntui
oli kuin olisin nähnyt kaiken
ensimmäistä kertaa
kuinka erikoiselta tuntui vihreiden
lehtien kahina
kuinka kimaltava ja houkutteleva
oli pieni polku,
jonka varrella seisoi
täydellisen pyöreä kivi
kuinka makeita olivatkaan
hedelmät virvoittavan sateen
jälkeen
kuinka kivet kiilsivät,
jyvät kukoistivat
ja haltioiden hennon vihreät huivit
välkehtivät kuin poimulehdissä
lepäävä aamukaste
Kahdeksas osa
ja minä näin ennustuksen
että kaikki oli tuhkaa,
olin ollut itsekäs,
ei ollut hyvä elää
kipunoita sormissaan
mutta en voinut hylätä
Toria, hän oli kaikki
mitä minulla oli
koska rakkauteni oli muuttunut
salamaksi
ja ilman Torin suojelusta
olisin palanut
siksi turvauduin häneen
koska minulla ei ollut
vihassani ja rakkaudessani
ketään muuta
ja niin poltin vanhat kääröt,
jotta rautanaamiot sulaisivat ja
ruoskan sivaltamat sanat
taipuisivat
kuin puron vesi hiekanmurujen
vieritse,
jotta saisin tuntea kostonjumalan hyväksynnän
ja voisin hengittää savun suloista
tuoksua,
joka tuoksuu aidolle vapaudelle
mutta niin tuhka vain kylmettyi ja
Tor seisoi
yläpuolellani puhumattomin silmin
voi kunpa olisinkaan osannut
pelätä,
mutta niin vain uskoin,
että jumala on lempeä ja hyvä
ja pelastaa minut
edes itseltäni
kuinka väärässä olinkaan
Torin katse oli jo kääntynyt
muualle
ja minä sain taas jäädä yksin
yskimään tuulen kuljettamaa tuhkaa
keuhkoistani
kunnes jumala olisi
taas palaava
ja soisi minun voidella
hänen jalkansa
juoksevalla medellä
niin keräsin tuhkan, torakan ja
meden
nyyttiini ja yritin jatkaa matkaani
metsässä, joka oli muuttunut
tummaksi
illan viimeisessä valonsäteessä
ja odotin pöllöjen surullista huhuilua
johon voisin osallistua
laululla, joka soljui muinaisilla
kielillä
kertoen metsämansikoista,
saksista ja villikukista
ja rauhoittaen hivenen levotonta
arpakuutiota,
jonka oli päästävä pimeästä päivänvaloon,
jotta tomu voisi kirkkaasti loistaa
Yhdeksäs osa
minun pitäisi ehkä kertoa
kivistä ja jyvistä
mutta en voi löytää sanoja,
en ole vielä ratkaissut kaikkia
salaisuuksia
mutta sen tiedän,
minun oli hyvä olla syödessäni
kiviä ja jyviä
tunsin vapauden
niin kuin lentävä lintu
ja se tuntui kaiken
jälkeen tärkeältä
niin minä söin
kiviä ja jyviä
ja tunsin kuinka
siipeni voimistuivat
ja viserrys täytti sydämeni
ja niin kuin harakka
rakastaa kaikkea kiiltävää
minä rakastin
kiiltäviä hiekanmuruja
olimmehan toistemme kaltaisia,
kuin murtuneita kiviä
ja kiven osa oli kova,
mitä kovempi,
sitä pysyvämpi sen muoto
sen minä ymmärsin
kun jyvät olivat vahvistaneet
minua,
enkä voinut olla
muuta kuin onnellinen
kivistä ja jyvistä
Kymmenes osa
ja juuri kun aika tuntui
seesteiseltä
tuli ruma peikko ja alkoi vierittää
rakkauden puuskassaan kiveä
miten kukaan olisi voinut tuntea
minua kohtaan niin helliä
tunteita
huuleni eivät maistuneet
metsämansikalle
en ollut siro varreltani
vaatteeni olivat havunneulasia
täynnä
ja taskussani kiiltäviä hiekanmurusia
ja kynsissäni kosteaa multaa
niin vain kivi pyöri
ja peikko oli pakahtumaisillaan
enkä minä ymmärtänyt
levotonta peikkoa
ja niin kivestä tuli
sileä ja pyöreä
kuin jaettu ilo
mutta peikko nääntyi
ei ollut apua omenista,
eikä jyvistä
emmekä voineet
muuta kuin katsoa
kiiltäviä hiekanmuruja,
jotka kuiskivat
muinaisilla kielillä
salaisista numeroista
ja tiesimme että
murtuisimme toistemme
seurassa kuin kivet
niin levottomiksi tulimme
meille vieraista kokemuksista
niin päätimme hyvästellä
toisemme
mutta olimme jo murtuneet
ja täydellinen kivi kummitteli
mielessämme
Yhdestoista osa
kun pystyin katsomaan tarpeeksi
kaukaa
katseeni terävöityi ja
näin ruman, kivisen ja kovan pinnan
alla
hennon lepatuksen
juuri samanlaisen
jonka olin aavistanut asuvan
minunkin vaatimattomassa tuikussani
en tuntenut enää niin kovaa
pelkoa pimeää kohtaan,
saatoin aina kääntyä
peikon kynttilän heikkoa lepatusta kohti
ja nähdä hänen groteskin hymynsä
joka muistutti minua jostain,
jota olin tahtomattani paennut
mutta jossain vielä nauroivat
pikkunoidat
ja palavat silmät roihusivat
enkä minä voinut keskittyä hentoon
lepatukseen
joka olisi voinut lämmittää jäiset
jäseneni
ja tuoda eloa kylmiin silmiini,
jotka olivat kuin sokeat uskonsa
menettäneinä
koulurakennus, jonka olisi pitänyt
olla
kaiken hengen tyyssija
olikin hedelmiltään mätä
kuin ruton runtelema keho,
eikä minun tulisi tuntea armoa
tiesin että myös Tor olisi tehnyt niin,
enkä minä voinut tuottaa hänelle
pettymystä
olihan hän suojelijani ja jumalani
niin olivat silmät pisteliäät
kuin metallinsirut hitsipillin
laulaessa
ja suut rumasti ammollaan
kuin matoinen kissanraato
enkä voinut sietää korvien
homesienten kasvustoa
siksi en nähnyt muuta vaihtoehtoa
kuin repiä petojen silmät, kielet
ja korvanlehdet
senhän ne olivat ansainneet,
mutta en ollut jumalani Torin
arvoinen, epäröin ja kaikki
valui pois kuin hiekka siivilästä
päiväni ja yöni olivat vain
unikuvia
ja sisimmässäni kasvoi jyvästä
itänyt vahva puu,
joka oksillansa raastoi likaista
nahkaa,
olin jumalaanikin suurempi
ja kosto sumensi silmäni,
olin niin täynnä voimaa,
että olin tukahtua
mutta unikuvista ei koskaan tullut
totta
enkä voinut antaa sitä itselleni
anteeksi
en ollut jumalani rakkauden arvoinen,
mutta jumalaa ei voi päästä
karkuun,
eikä hämätä,
joten vuodin verta ruoskan iskuista
jotka olin ansainnut
minun pieni sydämeni kivahti
tuskasta
saisinko ikinä anteeksi
oppisinko olemaan
yhtä tyyni kuin metsän lampi
hyväksyisinkö palavat silmät,
käärmeiset suut, suljetut korvat
ja koulun lasisilmät
osaksi elämää, enkä uppoaisi
niiden mukana suohon,
vaikka suon kauneus houkutteli
luoksensa, mutta se oli
petollinen kuin itiöt, joista
kasvaisi
maailman suurin noita, joka lopulta
tuhoaisi sotkan munan
toivoin että tuskainen uni loppusi
ja heräisin auringon kylvettäessä
hiirenkorvia
mutta aika kului,
enkä minä löytänyt paikkaani
peikon enkä muidenkaan vierestä
vain siileille osasin puhua
niitä suojasivat piikit
ja se sai minut uskomaan,
että voisin heidän kanssaan
rakentaa
paikan jossa risuille, kiville ja
jyville
olisi niille kuuluva kiitos
ja niin minä puhdistin kaikki
pudonneet piikit
kunnianosoitukseksi siileille
heidän ymmärryksestään
jollaista en ollut ennen saanut
kokea
ja naurustaan jonka uskoin vain
itse kuulleeni
miten helposti unohdinkaan peikon
kirkkaassa päivän valossa,
mutta hämärän laskettua, jokainen
kivi
muistutti minua hänestä
kuinka täydellisen harmaa olikaan
kivi,
jonka peikko oli työstänyt minua
katsellessaan
kuinka harmaa kivi loistikaan
sinistä,
punaista ja keltaista kuin hienoin
sateenkaari
ja kuinka pienet tulikärpäset
tanssivat
kuin tuhannet auringot
tuon sateenkaaren ympärillä
jos vain siipeni olisivat kantaneet,
olisin yhtynyt
tulikärpästen karkeloon, niin
kaunis
saattoi olla harmaa kivi
mutta niin kauan kuin siipeni eivät
kantaneet
vihani ruokki salamoita
jotka olin Torilta saanut, enkä
minä osannut varoa
myrsky oli tuhoisa
kaikki pienet kiiltävät hiekanmurut
oli sisällytetty pyörteeseen jonka
lasisilmät,
käärmeensuut, palavat silmät saivat
aikaan
eikä Tor varoittanut kuinka
vaarallinen
voi salama olla taitamattoman
käsissä,
mutta Tor vain nauroi
viattomuudelleni
ja tiesin että olin oppini
ansainnut,
jumaliin ei ole luottamista
Tor oli itse arvaamaton, mutta
mahtavin kaikista
ja siksi saan olla kiitollinen,
että
sain salamat haltuuni ja tunsin
kaiken tuon mahdin,
jonka hän vain voi omistaa
niin kului aika, kipunat sormista
herkesivät vähitellen
ja saatoin kuulla piikkien
ystävällisen kahahtelun
otin esiin arpakuution
ja se värähteli hiljaa kädessäni
jota noki vielä peitti
ja minun oli aika
keskittää ajatukseni sen silmiin,
jotta Kertun silkkiset nauhat eivät
täysin sotkeentuisi
minun vuokseni
Kahdestoista osa
laskin kaikki omenat
ja huomasin, metsä oli täynnä
numeroita
poluillakin oli numeroita
ja minä yritin pitää lukua
ja villiomenat nauroivat:
muistathan arpakuution
ja niin minä syvennyin mietteisiini
arpakuutio pyörähti, mutta jonkin
oli muututtava
kuinka minä kirahdin tuskasta
kuin vanhan kellon koneisto
ja minä yritin kutsua apuun
metsän haltioita
ja pikku noitia,
jotka tiesivät tulevaisuudesta ja
kohtalosta
mutta ketään ei kuulunut
ja Kerttukin oli poissa
punaisine lankoineen
arpakuutio oli minun vastuullani
nyt vasta huomasin sen
ja nyytti avaamatta
kaikki aarteet ilman hellää
hyväilyä
miten saatoin unohtaa kaiken
tuon tärkeän ja olla tajuamatta
tehtävääni
siksi varjot eivät antaneet minulle
rauhaa
puiden varjotkin näyttivät
uhkaavilta
kävelin kivistä polkua
kuulin pöllöjen kuiskauksen:
sydämesi vuotaa
kuiviin
minä nostin huppuni syvemmälle
päähän
ja jatkoin matkaani
mutta sydämeni oli raskas
ei ollut apua kivistä ja jyvistä
mutta pöllöjen kuiske ei antanut
rauhaa
olin levoton kuin kissa ennen
ukkosta,
joka etsii mahdotonta
joten en voinut kuin avata silmäni
hämärässä
ja nähdä kaikki harmaat muodot,
jotka
olivat kuin sulaa vahaa sumuisessa
metsässä
eikä minulla ollut muuta
vaihtoehtoa
kuin ryhtyä toimeen
otettava käteeni arpakuutio
mietittävä kaikkia noita numeroita,
jotka kummittelivat
kuin vanha nitisevä ikkuna
minun oli myönnettävä
etten saisi apua
minun oli itse ratkaistava
minulle tarkoitettu salaisuus
Kolmastoista osa
ja kun kasvoin
osasin siirtää risuja
huomasin että niitä oli hyvä kerätä
sain siilien hyväksynnän
enkä enää tuntenut itseäni
niin yksinäiseksi
opin heidän kauttansa hahmottamaan
paikkani metsässä
ketunleipien nukkainen pinta
sai riemun kuhisemaan
muurahaisten lailla sisälläni
ja aamun kosteat neulaset kutittivat
sormenpäitä
iloitsin uusista piikikkäistä
ystävistäni
ja yhteisestä kiintymyksestämme
risuihin
mutta kuitenkin
mustikoiden kukkiessa ja pöllöjen
huhuillessa
olin onnellisimmillani
metsä tuoksui märälle mullalle
ja minä odotin sydän pulputen
ensimmäisiä pikkulintuja
piiloistaan
ja toivoin että vanhempani
olisivat nähneet sen riemun
jonka kevät sai aikaan
talven jäiden sulaessa
murtuneiden kivien välistä
olin kuin juuri mullasta noussut
tuore ruoho,
täynnä elinvoimaa
odotin seurakseni kauniita kedon
kukkia
siilit hymyilivät
minun hupsulle sydämelleni,
mutta liittyivät mukaan
kevätkarkelooni
ja niin me halasimme kiviä ja
puunjuuria
se oli meidän tapamme herättää
talviunta nukkuva metsä
kevääseen
niin oli taas metsä elämää
ja aherrusta täynnä
ja nautimme heräävästä auringosta,
joka vielä haukotteli unisena
talven pitkästä unesta
Neljästoista osa
arpakuutio liikkui hitaasti
ja kuulin kuinka sen
kova pinta kalahteli
se oli kuin kauan sitten
kuolleen kielen puhetta
salaisuuksista
ja minulle tuli sellainen olo,
että minun tehtäväni oli ratkoa tuo
arvoitus
arpakuutio ei antanut
minulle rauhaa
ja kun suljin silmäni
ja kuuntelin muinaista kieltä
silmissäni vilisi numeroita
kieli muistutti mestareiden
supatusta,
kun he availivat papyruskääröjä
ja taittoivat yrttejä
kaiken tuon melun ja muistojen
alta olin kuulevinani
heräävän ajatuksen, joka nousi ja
kysyi: onko tämä
numeroiden salaisuus?
ja minä säpsähdin
ja aloin kasata risuja
mutta arpakuutio kummitteli ja
liikkui mielessäni,
eivätkä risut enää rauhoittaneet
minua
vaan minun oli hyväiltävä
arpakuution
kovaa ja kylmää pintaa
ja tunnettava kuinka sen maaginen
voima
sai minut sähköistymään
ja hehkumaan kuin hiili,
joka ennen loppuaan
näyttää kauneimman muotonsa
kunnes sen osa olisi täytetty
Viidestoista osa
pikkulinnut tulivat
ja toivat sanan:
palavat silmät olivat sammuneet
tai ehkä aika oli muuttanut ne
ja silloin heräsi
numeroiden salaisuus minulle
ja tiesin miten arpakuutiolla
voisin muuttaa kohtaloni
minun oli voitettava käärmeiset
suut
enkä saanut sulkea korviani
menneisyyden kahinalta
ja silloin näin lintujen katseet,
ne olivat ylpeyttä täynnä
sain heiltä lahjan,
joka tuntui liian suurelta
edes tähän hetkeen,
mutta kiitin heitä
jyvistä ja kivistä
olin onnistunut,
en ollut turhaan kerännyt risuja
tutkinut omenoita
ja niin koitti uusi vuodenaika
ja metsä oli sula jäästä
oli niin pehmyt olla
ja viserrys täytti vielä
hennosti verhotun metsän
koulun lasisilmät, käärmeiset suut
suljetut korvat, palavat silmät
olivat haipuneet
ja lintujen siivet olivat
täynnä keväistä voimaa,
joka tarttui minuunkin
siipirikkoon, jolle
kivet ja jyvät merkitsivät samaa
kuin ystävilleni
niin alkoi
uusi aika, kun lumen
mukana suli vanha vuosi,
joka oli kestänyt pidempään
kuin aurinko oli luvannut
Kuudestoista osa
opin käsittelemään piikkejä
niiden kirpakat pistot
saivat veren virtaamaan
kuin eloisan puron
ja siilit nauroivat
ja ensi kertaa
tunsin naurun
parantavan voiman
ja samassa huomasin
että tyttömäinen nauruni
oli palannut
ja ryhtini suoristunut
niin tiesin olevani osa metsää
eikä minun ollut enää raskas olla
pystyin hengittämään
kaikkea sitä raikkautta,
joka ympäröi meitä
ja risut olivat tärkeitä
sidottuja numeroiden salaisuuteen
sen kaiken opin siileiltä
huomaamattani,
kuin rivien välistä luetun
ennustuksen
kuinka viisaita siilit olivatkaan
piikkiensä suojassa
kuinka järkeviä kietoutuessaan
orjantappuraturkkeihinsa
kuinka onnellinen sainkaan olla
heidän pyyteettömästä ystävyydestään
ohjaavista piikin iskuista,
jotka hellästi tönivät
minut pois sudenkuopista,
karhunraudoista
ja suonsilmistä
Sellaista ystävyyttä voivat vain
siilit antaa,
koska vain he tietävät kuinka
suurta pieni on
ja sen he tarjoilevat kuin yhä
lämpimän
kärpäsen silkkiliinalla
Seitsemästoista osa
ilman omenoita ja risuja
maailma oli säröinen
kuin rikkinäinen pikari,
huhuilivat pöllöt
niin pienet ja vähäpätöiset
asiat ovat tärkeitä
kuin omenat ja risut,
piipittivät hiiret
silti se kummeksutti minua
vaikka ymmärsin
torakankin olevan jumalainen olento,
ei ollut puron helppo vaihtaa uomaa
eikä ihmisen vanhoja käsityksiä,
mutta niin vain puro löytää uusia
uomia
ja minä käsitin vihdoinkin
tehtäväni
omenoiden ja risujen
avulla opin tuntemaan
ja ymmärtämään elämäni
sotkuisten lankojen järjestyksen
ja tehtäväni
ratkaista numeroiden salaisuus,
jotta pystyisin kohottamaan
itseni arpakuution valtiattareksi
niin pienet asiat kuin omenat ja
risut
olivat avain suuriin
ja se toi toivoa kuin majakka
olinhan kuin laiva joka oli
matkalla kohti kotisatamaa
ja siksi pystyin nauttimaan
kesyttämättömästä merestä
ja hyväksyin sen,
koska se oli meren kohtalo,
eikä se muuta kaivannut
Kahdeksastoista osa
miten olisin tullut toimeen
ilman metsän haltioita
hetken lepo langoista,
joita en osannut selvittää,
ja virvoittava pikari
ne olivat ihmeellisintä mitä
olin kokenut
metsän haltiat, jotka olivat
kauniita kuin
siro Kerttu
ja tunsin vienon metsämansikan
tuoksun
minun oli itkettävä kaikki
suru pois
kuinka kiitollinen olen metsän
haltioille,
jotka nostivat minut jaloilleni
ja pyyhkivät kaiken pelon pois
lopulta itkukin loppui
ja tunsin virkistyneeni
jäin makaamaan sammaleelle kun
metsän haltiat lauloivat laulun
villikukista, omenista
ja sirosta tytöstä,
joka oli saksien ja
lankojen valtiatar
tunsin kuinka
surun raja
ulottui metsänlaitaan
lintujen iloinen laulu lehtipuissa
oli vihje surun loppumisesta
eikä päivänkakkara ollut
lakastunut
maailmassa oli vielä viattomuutta,
niin metsän haltiat lauloivat
muinaisella kielellä
ja minä nukahdin siihen
onnelliseen satuun,
joka helisi kuin kristalli
korvissani
Yhdeksästoista osa
en voi unohtaa Kertun kosteita
silmiä
hänen kertoessaan
punaisen verkon surmanneen
harmaakyyhkyn
verkko oli hänen langastaan
niin julmia asioita en voinut
ymmärtää,
mutta hetken vielä pikkulintujen
laulu soi korvissamme
niin viattomia voivat tytöt olla
12-vuotiaina,
mutta hetken päästä viattomuutemme
oli mennyttä
ja huomasimme, että
ihmiset ovat tietämyksessään
välinpitämättömiä
tämän minä opin mestareilta
vaikka olin vielä 12-vuotias
kärsimykset eivät kruunaa kärsijää
eikä tulevaisuus loista kärsijälle
miten väärässä viisaat voivat olla
viisaudessaan
ja kuinka aavistus voi olla oikea
12-vuotiaana
seppeleeni saan arpakuutiosta
ilman kärsimystäkin
koska se osa oli minulle annettu
ilman kärsimyksiäkin
harmaata kyyhkystä
ja punaista verkkoa tuli muistaa
surulla
ja ritareille tuli antaa anteeksi,
kuten kaikille, jotka eivät
olleet siinneet puhtaasta
pahuudesta,
mutta kuinka pahalta se tuntuikaan
kun viisailta
puuttui tärkein viisaus, eikä
kukaan pystynyt
sitä heille opettamaan
kuinka minä yritinkään
rauhoittaa itseäni risuja
keräämällä
ja rakentamalla niistä
metsänystävilleni pesää
vaikka koko ajan
arpakuution leiskautus
olisi tuonut enemmän rauhaa
Kahdeskymmenes osa
laitoin nyyttiini kaiken tärkeän:
omenat, villikukat, metsämansikat,
siilien katkenneet piikit, kiiltävät
hiekanmurut
mutta huomasin: ne eivät olleet
ikuisia
niin päätin laittaa nyyttiin kaikki
hyvät muistot,
mutta nyytti kumisi tyhjyyttään
niin kevyttä voi olla onnellisuus
se ei häirinnyt minua
saatoin avata nyytin ja päästää
hyvän ympäröimään minut
aina kun epätoivo tai
suru otti kuristavan otteen
ja kuinka hyvä minun tuli
kun avasin nyytin ja
hyvät muistot ympäröivät minut
eivätkä silmät, suut ja korvat
häirinneet minua enää
saatoin unohtaa kaiken
muun kuin hennon vaalean kukan,
mansikkaiset huulet
ja täydellisen pyöreän kiven
niin oli nyytti tärkeä minulle
kuin Torille vasara
Epilogi
olin auringon
lapsi, toivoa täynnä
mutta toivo särkyi
kuin lasi
kaiken kokemani
jälkeen
silti yritin
lakaista sirut ja laittaa talteen,
mutta toivo oli
kuin kädetön
ja jalaton
nukke,
eikä se
tuottanut iloa
vaan surra sitä
täytyi
niin piilotin
toivon
hämärään
luolaan,
jossa kaikki
möröt asuivat
ja sinne se
jäi,
eikä vaatinut
aurinkoon
odotin hetken siivekästä,
joka olisi vienyt minut pois
mutta sitä ei saapunut
eksyin metsään ja löysin rauhan,
josta olin haaveillut
vain yöt olivat pelottavia
miten pelkäsinkään tuulenpesiä,
hämähäkin karvaisia jalkoja,
ja minä sytytin soihdun,
joka roihusi kuin kirkkain ajatus
ennen unta
miten toivoin ettei minun tulisi
matkustaa
ja kohdata painajaisia, joita olin
ennen kohdannut
olin 12-vuotias ja halusin
tulevaisuuden,
joka tuoksuisi metsämansikoille,
villiomenille
ja minä piilotin sakset
annoin hiusteni kasvaa
en halunnut pelastaa maailmaa
halusin pelastaa itseni
ja kuitenkin kaiken tuon aika söi
ja minä unohduin metsään
löysin sakset kiven alta
ruostuneet ja jäykät
silti halusin leikata siteet
ja katsoa arpia
niin kuin parantunut haluaa
tietää mistä parantui
juuri niin minä hyväilin haavoja
kuin pehmyttä silkkiä
ja minä rakastin niitä merkkejä
jotka
oli minulle annettu
ne olivat minun eikä
kenenkään muun
niin ihmiset rakastavat
epätäydellistä,
jotta olisivat yhdessä täydellisiä
niin minä muistelin Kerttua
ja laitoin sakset nyyttiin jossa
kaikki arvokas oli
ja niin minä tiesin että olen
onnellinen
vihreiden lehvien alla,
joka oli kotini, hautani ja
paratiisini
eikä minulta mitään puuttunut
vanhempani ja Kerttu olivat
rakentaneet kodin juuriini,
jotka olivat nyt vahvasti kiinni
tässä metsämaassa
enkä minä hylkäisi heitä
en milloinkaan
ja niin minä istuin kivelle,
joka oli sileä ja pyöreä
niin kuin jaettu ilo
ja kuiskasin kuulle toiveen,
jonka halusin toteutuvan
niin hyvä minun oli olla
annetaan rauha jokaiselle sielulle,
koska sydän on suuruudessaan ja
vahvuudessaan
pieni ja heikko
niin minä toivoin ja jäin jyvien ja
kivien piiriin
päätökseni hymyilytti ystäviäni ja
kuulin suloista
piikkien kahahtelua
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
