maatuskoiden rapistunut rivi
sipulikupoleiden varjossa
taivaalta leijailee kaihiusvaa
pöytäliinojen pino alati muutoksessa
tinasotilaat liikkuvat hitaasti valkealla pinnalla
tuhotaan sokerikot, kultareunaiset kupit
ja kahvilikööripullot
kaikki mikä ei ole omaa
maatuskoiden rapistunut rivi
murtuu sateen painosta
tinasotilaat eivät ymmärrä puisia siskoja
3. syyskuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
...tuhotaan... kaikki mikä ei ole omaa...
Inhimillistä.
Joskus siinä tuhon vimmassa menee kyllä minuus samalla.
Sateen vyöry puhdistaa, entinen jää kaihiusvaan.
Kaikki mikä ei ole omaa tuhotaan, alkaa uusi kausi.
Sanoisin mielelläni jotain mutta sanani eivät tottele
Inhimillisyys.
Rapistunut ämmäitten rivi pistää kaiken matalaks. Oon luullu, että se on enempi ukkojen töitä historiaan vedoten. Mutta inhi-millistä, ehdottomasti inhimillistä, ei mitään eläi-mellistä.
Runosi on kuin lasipallo, jota ravistaessasi hahmot leijailevat 'kaihiusvassa'.
Inhimillistä se linee tuhoamisvimmakin....
Tuossa kaihiusvassa seikkailee sotilaiden rivit ja kultareunaiset kupit. Kahviliköörin maku nousee jostain kaukaa, käy kitalakeen.
En edes yritä tulkita. En osaisikaan.
Maistelen kuvia.
Nämä maistuivat.
Maatuskamummojen on vaikea suojata kuppejaan ja pitsejään, kun sotilaat tulevat ja tuhoavat.
Niin erilainen maailma miehillä ja naisilla, nuorilla ja vanhoilla. Etenkin vanhoille soisin inhimillisen vanhuuden.
Julma leikki maatuskoilla ja sotilailla. Ajatteluttava runo.
Lähetä kommentti