25. lokakuuta 2009

NÄKYMÄTTÖMÄN LAPSEN TIE

kun olin lapsi
vihasin kulkusia
toivoin olevani näkymätön
mutta ääneni oli kova ja vaativa
kuin pikku Myyllä
minusta ei ollut äidin kultapojuksi
enkä osannut olla fiini kuin neiti
siksi minut ristittiin Haisuliksi

koulussa halusin olla näkymätön
mutta minut huomattiin
ja Haisuliksi ristittiin

sain pätkiä valtiolta
Hemulin kaavussa kuljin
yritin olla ahkera ja näkymätön
mutta Haisuliksi minut ristittiin

istuin työkkärin jonossa
ja yritin olla näkymätön
kun vuoroni tuli
Haisulia huudettiin

menin lääkäriin ja kerroin
olen Haisuli
joka haluaisi olla näkymätön lapsi
lääkäri tarjosi pillereitä
ota punainen kun haluat olla Muumimamma
ja vihreä kun Nuuskamuikkunen

nyt kun huomasin
ettei minusta tule näkymätöntä
taidanpa tehdä urotöitä

11 kommenttia:

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Musta pilleri on se joka tekee näkymättömäksi:
http://www.harmaasusi.com/ohje.html

Mudzahir kirjoitti...

Kyllä se nyt taitaa olla parasta että hyväksyt sisäisen haisulisi ja alat tehdä urotöitä. Tämän blogin runojen jälkeen uskon että sinusta on kyllä niihin.

Ja miksi olla näkymätön kun yhtä hyvin voi näkyä ja kuulua? Muistaakseni näkymätön lapsi tuli näkymättömäksi kun sitä ivattiin niin kovasti. Sinuun on ivalla ollut näköjään päinvastainen vaikutus, ja se on hyvä se. Heitä pillerit roskiin!

Pisara kirjoitti...

Vaikuttava runo identiteetin muotoutumisesta ympäristössä/yhteiskunnassa, jossa harvoin tuntuu olevan tarpeeksi tilaa tuolle prosessille. Mutta runo ei ole ahdistava vaan voimauttava.

Mudzahirille sanoisin, että eihän runon puhujaa ja kirjoittajaa saa koskaan samastaa!

Ilona Tammi kirjoitti...

Minun muistaakseni näkymätön lapsi ei saanut muumitarinassa tarpeeksi huomiota, mutta voin olla väärässä. En ole pitkiin aikoihin ollut näkymättömän lapsen parissa.

Kuulun Pisaran kanssa samaan koulukuntaa - runon puhujaa ei saisi sekoittaa kirjoittajaan.

Pyrin kirjoittamaan runoni niin ettei niitä voi lukea eikä tulisi tulkita omaelämän kerrallisena. (Elämäni ei todellakaan ole näin rikas mitä runoissani kirjoitan.)

Pillerittömänä kirjoittanut
Ilona

Pisara kirjoitti...

Vielä tuosta samastamisesta: vaikka teksti olisi kuinka omaelämäkerrallinen ja päähenkilöllä sama nimi kuin kirjoittajalla niin silti ei saa samastaa, ne ovat kaksi eri asiaa. Minusta on vähän huolestuttavaa kun ihmiset eivät tätä ymmärrä. Mitä tässä enää uskaltaa kirjoittaa kun kaikki minä-muodossa kirjoitettu koetaan kirjoittajan elämäksi?

Ilona Tammi kirjoitti...

TÄSSÄ KIRJOITUKSESSA SYYLLISTYN SIIHEN MITÄ MINUN RUNOLIJANA EI MIELESTÄ PITÄISI TEHDÄ, ELI SELITTELEN TAUSTOJA JA ANNAN AINAKIN YHDEN VIHJEEN RUNON LUKIJALLE. KERRON MYÖS KUKA LUULEN MUUMEISTA OLEVANI.

Pisara: ymmärrän huolesi. Kaunokirjallista teksiä kirjoittavan tulee olla rohkea. En oikein muuta osaa sanoa.

Olet sen verran lahjakas kirjoittaja, että heitä huolet romukoppaan ja kirjoita niin kuin itse näet parhaaksi kirjoittaa. Lukija olkoon itse vastuussa tulkinnastaan. Itse en edes uskalla ajatella kovin pitkälle millaisen persoonan blogini runojen puhuja on saanut harteilleen.

Minua kiehtoo hirveäsi tuo kirjoittajan ja päähenkilön samannimisyys. Olen itsekin miettinyt siihen tyylikeinoon tarttumista. (Tällä hetkellä vain lemmikkini seikkailee omalla nimellään tarinoissani).

Biografinen tulkinta taitaa olla aika laajalti kirosana akateemisissa piireissä, mutta muut lukijat siihen mielellään tarttuvat, jos kokevat tekstin niin. Minäkeskeinen lyriikka on siksi "vaarallinen laji", mutta ehkä juuri sen vuoksi mielenkiintoinen.

Minulle minäkeskeisyys on tehokeino, se tuo mielestäni runon lukijalle lähemmäs. Tällä ilmaisutavalla saan alhaisen yleivöitettyä niin, että lukijan mielenkiinto tekstiin säilyy. Tämä on yksi esimerkki miksi kirjoitan niin paljon minäkeskeistä lyriikkaa.

Minäkeskeinen lyriikka on myös mielestäni siinä mielessä mukavaa, että se ehkä onnistuu paremmin tuomaan tunteet pintaa, kuin etäännytetty runo.

Monesti en lukijoita oikaise, ettei puhuja ole sama kuin kirjoittaja. Yritän pysyä "runoilijan roolissa". En tiedä onko se hyvä asia vai huono, mutta en mielelläni itse halua kommentoida runojani.

Minulla on myös paha tapa hehkuttaa muusia, mutta olen yrittänyt päästä tavastani eroon, koska se vaikuttaa perin skitsofreniseltä, vaikka muusa-termi on minulle jonkinlainen tiedostamaton ajatus joka pulpahtaa tiedostetuksi.

(Pidän myös kokeellisemman runon tekemisestä, mutta tämä blogi ei ole sen paikka - muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta [esim. sanarunot, googlerunous].)

Mudzahir: muumeista itseäni lähinnä on ehkä Muumimamma (intohimonani on muiden ruokkiminen ja "kaarnalaivojen tekeminen" rakkaimmilleni).

Haisuli sopi mielestäni runoon siksi että se nähdään "ikävänä" tyyppinä, ja nimi viittaa epämiellyttävään tuoksuu, joten sanalla on kaksinkertainen nevatiivinen merkitys, kun taas esim. muurahaisleijonalla sitä ei olisi ollut.

Kekselijäs lukija huomaa runossa hienovaraisen viittauksen myös Muumipappaan.

unnu kirjoitti...

Olipa mielenkiintoista lukea kommenttisarja. Olen vaivihkaa joskus yrittänyt kertoa samaa, että minä ei aina ole minä. Vaikeaa se tuntuu olevan käsittää, silti minäkin kirjoitan minäkeskeistä lyriikkaa, koska vain silloin lukija voi samaistaa tekstin myös itseensä, hänkin voi olla runon minä.

Hieno runo joka tapauksessa ja sai aikaan näin kiintoisan vyöryn, se on hyvän runon merkki :-)

Pisara kirjoitti...

Tekstuaalinen minä on kuitenkin aina eri asia kuin faktuaalinen minä. Eihän monologia lateleva näyttelijäkään ole roolihenkilönsä. Mutta ei se silti yhtään vähennä sitä, että teksteihin voi samastua, kokea ja tuntea lukiessaan ihan täysillä.

Railaterttu kirjoitti...

Näkymätön lapsi ei tullut näkyväksi häntä kohtaan suunnatusta ivasta, (siinä hän katosi) vaan silloin, kun hän suuttui ensimmäisen kerran.
Milloin valitset Nuuskamuikkusen, milloin Muumimamman? Vai olisitko kuitenkin Muumipappa?

Mudzahir kirjoitti...

Huh, menin halpaan : luulin että Ilona on oikeasti haisuli. Alkeellinen erehdys. Johtuu varmaan siitä, että runo jotenkin vastasi mielikuvaani Ilonasta (sori Ilona!). Täällä netissä syntyy kaikenlaisia ihmeellisiä mielikuvia ihmisistä kun niitä ei ikinä näe livenä. Tuo että koet olevasi muumimamma oli mulle ihan täysi yllätys.

Muistelen kuulleeni jutun, että jossain villiä länttä kiertävässä teatteriseurueessa pahiksen roolin esittäjä ei voinut ikinä lähteä muiden kanssa saluunaan esityksen päätteeksi. Paikalliset olisivat lynkanneet sen kun eivät erottaneet sen todellista persoonaa sen teatteriroolista.

RAILATERTTU : Näkymätön lapsi muuttui NÄKYMÄTTÖMÄKSI kun sillä oli ironinen kasvattajahemuli ja taas NÄKYVÄKSI kun se uskalsi suuttua.

Ilona Tammi kirjoitti...

Kiitos MUDZAHIR, kun oikaisit meitä, joiden muumitietämyksessä on aukko. Tässä pitää varmaan ihan tosissaan alkaa lukea tai kuunnella muumikirjoja, että pääsisi syvemmälle noihin hahmoihin (lainasin muuten kirjastosta muumiäänikirjan, sitä voin vaikka kuunnella ruokaa laittaessani).

Yritän pysyä täällä samoilla linjoilla tekstieni kanssa, joten Haisuli-linjalla jatkuu, jos niin voi sanoa :)

UNNA: mukavaa, että pidit runosta.

Niinpä, minäkeskeisen lyriikan vahvuuksiin kuuluu myös se että lukija voi samaistaa itsensä runonpuhujaan ja myös olla lukuhetkellä runon minä.

PISARA: noinhan se on. Mutta kuten MUDZAHIR viittasi kommentillaan, kun ihmisillä on vahva mielikuva jostain asiasta, on vaikeaa päästä siitä eroon.

RAILATERTTU: pistitpä pahan kysymyksen. Piti ottaa ihan neuvoa antavaa kaakaota ja ruisleipää.

Nuuskamuikkunen on kiva olla aurinkoisena kesäpäivänä. Silloin on mukavaa vaeltaa, ja jos mukana on vielä kamera, kotiin ei ole minkäänlaista kiirettä.

Muumipappana on kiva olla sadepäivinä ja kirjoitella fiktiivisiä nuoruusmuistelmia.

Talvella on mukavaa olla pikku Myy. Pujahtaa lankakorin lämpimään.

Arkena taidan olla enimmäkseen Muumimamma, suvaitsevainen lämmin emohahmo, joka toivoo kirjoittavansa ainakin yhden runon päivässä.