2. syyskuuta 2010

ILO

vulkaaninen räjähdys
piilotettava valkoisiin kansiin
runoilijan perintö toiselle
kaupunkien puistojen kukista
ei paineta seppeleitä päähän
kuinka moneen Runeberg on hiipinyt
jäykkä, halvaantunut mies
haluaa vieläkin olla paikalla
peilit, äänet eivät riitä
kaikki on aistittava
mutta pallokentätkin ovat tyhjiä
ikkunat tummuvat
kuuluuko kehotuksia juosta ovesta

10 kommenttia:

arleena kirjoitti...

Ilo virtaa ajassa ja aisteissa kuin aina ennenkin.

Olli-Pekka Uusitalo kirjoitti...

Ilo löytyy avaamalla aistit maailman tulla.

Railaterttu kirjoitti...

"ei paineta seppeleitä päähän
kuinka moneen Runeberg on hiipinyt" Runoiluujedesta ei aina voi omaa häntää nostaa,¨jokaisessa meissä on kirjallisuuden perintö.

Hyvin runottu.

Liplatus kirjoitti...

Historian siipien havinaa...se mikä on ollut, elää muistoissa....ilo muistaa.

isopeikko kirjoitti...

Sanat elävät, joidenkin sanomat.

Marjattah kirjoitti...

Moniulotteista tekstiä. Ilokin löytyy, piilotettuna :)

aimarii kirjoitti...

Kyllä iloa aina on ollut ja tulee olemaankin. Sen ilmaisu ei vain aina siltä näytä, eikä tunnukaan.
Ilolla on tuhannet kasvot, niitä kaikkia ei osaa millään tunnistaa.

genoveeva kirjoitti...

Mielenkiintoinen todella. Jäin miettimään tuota loppua, että mitä se minussa herättäkään. Vai eikö mitään.

kahil77 kirjoitti...

Ilmeikäs runo!

Erja Metsälä kirjoitti...

Upea tuo kohta jossa Runeberg hiipii ja haluaa yhä olla läsnä!