18. joulukuuta 2008

missä on untuvapeitto,
jonka alle voisi piilottaa kaiken harmaan
                  piiloutua torahampailtasi
                  kaksihaaraiselta kieleltäsi

minne katosi kaikki valkeus,
joka sokaisi silmät
                  lämmitti selkää
oliko se vain unta
menneisyyden valkeaan peittoon kietoutuneena

mitä teen tällä veitsellä,
                  jonka upotit lihaan
                  annoit käteeni tihkuvana
heräänkö taivaassa kuin teuraseläin
vai villiin huutoon, joka sattuu korviini

milloin opit ymmärtämään, ettei minua saa herättää
nukun talviunta

10 kommenttia:

genoveeva kirjoitti...

NIinpä, älä herätä nukkuvaa karhua. Ja kunnioita toisen reviiriä, rajoja. Näin sen ymmärsin. Mainiosti kuljetat sanottavaa.

Lastu kirjoitti...

Joskus vain on saatava olla yksin, koska läheisyys tuottaa silkkaa kipua.

Vasta sitten kun talviuneni loppuu, astun esiin ja 'voin ottaa vastaan', mutta edellytyksellä, että 'voin ottaa vastaan'. Se on vielä auki.

Mummy kirjoitti...

Talviunet pitäisi olla lakisääteisiä! Runosikin sen todisti!

Isopeikko kirjoitti...

Karhut nukkuvat, tai ovat nukkumatta. Ajatukset tuulettavat petivaatteita.

Kirjuri kirjoitti...

Erinomainen eroruno?

Amina kirjoitti...

Vahvoja kielikuvia. Tykkäsin. :)

utukka kirjoitti...

"Mitä teen tällä veitsellä, jonka upotit lihaan". Vaikea kysymys. Mutta jos nukkuisi sen päälle muutaman kuukauden ...

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

WAH-WAA!
Ohimenevää joulua ja Suosiollista,
tuoretta, juuri alkanutta uutta aurinkovuotta!

Marja-Leena kirjoitti...

Tässä runossa on särmää. Suorastaan tuskaa...

Bambi kirjoitti...

Minullapa on untuvapeitto ♥

Ja "sen alle" olen vasta ihan äskettäin saanut muuttaa ulvomaan, haavojani nuolemaan.

Minulle(kin) tämä runo siis avautuu erorunona, hyvänä ja väkevänä sellaisena - kuin viskiryyppy, tuikku murheeseen.