missä on untuvapeitto,
jonka alle voisi piilottaa kaiken harmaan
piiloutua torahampailtasi
kaksihaaraiselta kieleltäsi
minne katosi kaikki valkeus,
joka sokaisi silmät
lämmitti selkää
oliko se vain unta
menneisyyden valkeaan peittoon kietoutuneena
mitä teen tällä veitsellä,
jonka upotit lihaan
annoit käteeni tihkuvana
heräänkö taivaassa kuin teuraseläin
vai villiin huutoon, joka sattuu korviini
milloin opit ymmärtämään, ettei minua saa herättää
nukun talviunta
18. joulukuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10 kommenttia:
NIinpä, älä herätä nukkuvaa karhua. Ja kunnioita toisen reviiriä, rajoja. Näin sen ymmärsin. Mainiosti kuljetat sanottavaa.
Joskus vain on saatava olla yksin, koska läheisyys tuottaa silkkaa kipua.
Vasta sitten kun talviuneni loppuu, astun esiin ja 'voin ottaa vastaan', mutta edellytyksellä, että 'voin ottaa vastaan'. Se on vielä auki.
Talviunet pitäisi olla lakisääteisiä! Runosikin sen todisti!
Karhut nukkuvat, tai ovat nukkumatta. Ajatukset tuulettavat petivaatteita.
Erinomainen eroruno?
Vahvoja kielikuvia. Tykkäsin. :)
"Mitä teen tällä veitsellä, jonka upotit lihaan". Vaikea kysymys. Mutta jos nukkuisi sen päälle muutaman kuukauden ...
WAH-WAA!
Ohimenevää joulua ja Suosiollista,
tuoretta, juuri alkanutta uutta aurinkovuotta!
Tässä runossa on särmää. Suorastaan tuskaa...
Minullapa on untuvapeitto ♥
Ja "sen alle" olen vasta ihan äskettäin saanut muuttaa ulvomaan, haavojani nuolemaan.
Minulle(kin) tämä runo siis avautuu erorunona, hyvänä ja väkevänä sellaisena - kuin viskiryyppy, tuikku murheeseen.
Lähetä kommentti