3. syyskuuta 2009

maatuskoiden rapistunut rivi
sipulikupoleiden varjossa
taivaalta leijailee kaihiusvaa

pöytäliinojen pino alati muutoksessa

tinasotilaat liikkuvat hitaasti valkealla pinnalla
tuhotaan sokerikot, kultareunaiset kupit
ja kahvilikööripullot
kaikki mikä ei ole omaa

maatuskoiden rapistunut rivi
murtuu sateen painosta
tinasotilaat eivät ymmärrä puisia siskoja

10 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

...tuhotaan... kaikki mikä ei ole omaa...

Inhimillistä.

Joskus siinä tuhon vimmassa menee kyllä minuus samalla.

arleena kirjoitti...

Sateen vyöry puhdistaa, entinen jää kaihiusvaan.
Kaikki mikä ei ole omaa tuhotaan, alkaa uusi kausi.

isopeikko kirjoitti...

Sanoisin mielelläni jotain mutta sanani eivät tottele

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Inhimillisyys.

utukka kirjoitti...

Rapistunut ämmäitten rivi pistää kaiken matalaks. Oon luullu, että se on enempi ukkojen töitä historiaan vedoten. Mutta inhi-millistä, ehdottomasti inhimillistä, ei mitään eläi-mellistä.

Marjattah kirjoitti...

Runosi on kuin lasipallo, jota ravistaessasi hahmot leijailevat 'kaihiusvassa'.

Laps Suomen kirjoitti...

Inhimillistä se linee tuhoamisvimmakin....

erikeeper kirjoitti...

Tuossa kaihiusvassa seikkailee sotilaiden rivit ja kultareunaiset kupit. Kahviliköörin maku nousee jostain kaukaa, käy kitalakeen.

En edes yritä tulkita. En osaisikaan.

Maistelen kuvia.

Nämä maistuivat.

Uuna kirjoitti...

Maatuskamummojen on vaikea suojata kuppejaan ja pitsejään, kun sotilaat tulevat ja tuhoavat.

Niin erilainen maailma miehillä ja naisilla, nuorilla ja vanhoilla. Etenkin vanhoille soisin inhimillisen vanhuuden.

John kirjoitti...

Julma leikki maatuskoilla ja sotilailla. Ajatteluttava runo.